Pysähdyinpä miettimään vanhusten hoitotyön yhtä osa-aluetta - sitä missä vanhukset itseasiassa aikaansa viettävät ja elämäänsä elävät. Nykyisin vallalla oleva hoitosuunta on, että vanhuksien kotona asumista tuetaan viimeiseen asti. Ajatus on kaunis, sillä nykyiset kotipalvelun ja kotisairaanhoidon organisointitavat ovat tavattomat tehokkaita ja käsittääkseni ovat myös kustannustehokas tapa hoitaa ikääntyvää väestöä. Säästöjä syntyy aivan erityisesti, kun kalliita laitoshoidon vuodepaikkoja ei välttämättä tarvitse täyttää potilailla, joiden toimintakyky edellyttäisi muuta kuin vuodeosastolla makaamista.

Siitä huolimatta: tutkimusten mukaan monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä, joka vaikuttaa heidän psyykkiseen hyvinvointiinsa. Seurauksena on masennusta, lisääntyvää päihteiden käyttöä ja kuihtuneita ihmissuhteita. Olisiko sittenkin parempi ohjata rajoittuneesti toimintakykyiset vanhukset palveluasumisen piiriin - sosiaaliset suhteet elpyisivät, yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet kaikkoisivat. Vai kuinka?

Se mikä tuntuu monesti unohtuvan on, että myös vanhukset ovat ihmisiä ja heillä säilyy kutakuinkin samankaltaiset tarpeet ja toiveet kuin meillä työikäisillä. Toki ne muuttavat muotoaan vuosien saatossa - en minäkään preferoi samoja asioita elämässäni kuin silloin joskus 1990-luvun alussa nuorena kollina. Erona vain on, että me voimme päättää aivan itsenäisesti mihin suuntaan elämäämme viemme - pilaammeko sen esimerkiksi viinalla ja huumeilla, vai pyrimmekö elämään sosiaalisesti, psyykkisesti ja fyysisesti niin täysipainoista ja tervettä elämää kuin ikinä kykenemme.

Kuka aidosti kysyy vanhukselta millaisen vanhuuden hän itse haluaa elää? Kiinnostaako ketään millaista vanhuutta ikääntyvä ihminen haluaa elää? Vai hoidetaanko tässä yhteiskunnassa ikääntyvät ihmiset kulloisenkin paradigman perusteella: nykyisin siis talouden ja tehokkuuden ehdoilla. Ja kun rahalla saa ja hevosella pääsee, niin johtaako tämä kaikki siihen, että ne vanhukset joilla aidosti on varaa maksaa erilaisista palveluista, saavat myös parempaa hoivaa ja hoitoa, kun taas varattomien on tyydyttävä terveyskeskuksen vuodeosastoon toimintakyvystä riippumatta.

Itse haluaisin elää vanhuuteni niin pitkään kuin mahdollista kotona. Ei minua ole tehty päiväsalien jumppahetkiä tai runopiirejä varten. Olen todennäköisesti se, joka ruokailun jälkeen lampsii omaan huoneeseensa, sulkee oven ja ottaa kirjan esille. Ehkä tämä(kin) näkemys tulevaisuudesta joskus muuttuu, niin kuin monet muutkin asiat ovat vuosien varrella muuttuneet. Voi olla, että haluan kuukauden päästä viettää viimeiset vuoteni palveluasunnossa. Jos minä voin tällaisia valintoja tehdä ja niitä muuttaa juuri tässä hetkessä, niin onko minulla siihen mahdollisuus 40 vuoden kuluttua? Vähitellen alan ymmärtämään mikä siinä vanhenemisessa on pelottavaa. Se ei ole kuolema, vaan kohtelu.

Viikolla 43 alkaa kolmen viikon vanhusten hoitotyön harjoittelujakso. Löydän itseni tuolloin keskivaikean ja vaikean dementian hoitokodista. Takuuvarmasti ainakin yksi ihminen ja askeleen verran viisaampi noiden viikkojen jälkeen. Toivottavasti myös empaattisempi.