keskiviikko, 10. lokakuu 2007

Kenttä kutsuu

Anatomian ja fysiologian tentti onnellisesti ohi. Verenkierto, luut ja lihakset olivat hyvin hallussa ja tentti tuntui suorastaan helpolta. Toki lukemisellakin taisi olla osansa. Nyt on jotenkin helpottuneen odottava olo, sillä edessäpäin ovat kaksi harjoitteluviikkoa ja tentit voi unohtaa hetkeksi. Ja kun ensi viikko on kaikenlisäksi syysloma, ulkona paistaa juuri nyt aurinko ja hienoakin hienompi nimineula koristaa työpaidan rintamusta, niin ei voi muuta kuin hymyillä. Elämä on välillä sieltä mukavammasta päästä.

Tosiaan. Viikolla 43 allekirjoittanut rientää kolmeksi viikoksi keskivaikeaa ja vaikeaa dementiaa sairastavien vanhusten palvelukotiin harjoittelemaan. Sen jälkeen olemme viikon koulussa. Tuon viikon jälkeen alkaa 4 viikon harjoittelu terveyskeskuksessa perussairaanhoidon nimikkeellä. Oma osastoni tulee olemaan saattohoitoon erikoistunut osasto.

Tulin tuossa miettineeksi, että helpomallakin voisi päästää itsensä. Ainakin henkisesti. Mutta toisaalta, kun on itse saanut täysin vaikuttaa paikkoihin joihin menee, niin ei voi myöskään katsoa syyttävästi ketään muuta kuin itseään. Molempia harjoitteluita odotan kuin kuuta nousevaa, sillä molemmat ovat olleet ammatillisessa orientaatiossa jossain vaiheessa mielessä. Rankkoja suuntautumisvaihtoehtoja, mutta nythän on mahdollisuus katsoa ja kokea onko minusta juuri näihin hommiin. Kaikki on loppuviimein kiinni siitä, että on rehellinen itselleen ja uskaltaa vähintään myöntää sen, että minusta ei ole juuri tämänkaltaiseen hoitotyöhön. Sitten tietysti alkaa jännittämään sitä, että minkälaiseen hoitotyöhön minusta lopulta on.

Onneksi tässä on vielä reilut kolme vuotta aikaa ihmetellä tätä(kin) asiaa.

TEHY:n toimnenpiteistä en kirjoita ainakaan vielä mitään muuta kuin että olen TEHY:n jäsen ja seison liittoni ratkaisujen takana. Suoraselkäistä ja omaa jäsenistöään kunnioittavaa toimintaa liitolta.

tiistai, 9. lokakuu 2007

Obduktio

Ruumiinavauksen, eli obduktion, seuraaminen oli samanaikaisesti hieman järkyttävä, mutta myös kiehtova kokemus. Kuollut ihminen, vaikka hänen rintakehänsä on avattu ja ruumis makaa kylmällä teräspöydällä, ei ole pelottava ilmestys. Päinvastoin, salissa on koko ajan hieman epätodellinen olo, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki pienetkin jalkojen liikautukset kaikuisivat seinistä kymmenkertaisina takaisin.

Ihmisen anatomia tuli varsin konkreettisesti tutuksi. Sydän, maksa, keuhkot, munuaiset käytiin kaikki tarkoin läpi. Vieläkään en ole täysin varma siitä, että olenko tyytyväinen itseeni, kun pystyin suhtautumaan elinten tutkimiseen kliinisellä mielenkiinnolla. Kun esimerkiksi maksa irrotetaan ruumiista ja siirretään erilliselle tutkimuspöydälle, se muuttui tutkimuskohteeksi. Ainakin minä unohdin täysin, että kyseessä on elämää joskus ylläpitänyt elin kun patologi kertoi ja näytti maksassa tapahtuneita muutoksia.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on, että kunnioitukseni ihmistä ja elämää kohtaan on kasvanut vähintään toiseen potenssiin. Nyt tiedän - kun olen nähnyt - että kaikki elämisen merkit tallentuvat kehoomme, sekä sen ulkopuolelle, että sisäpuolelle.

Selvisin siis tapahtumasta suorin jaloin. Ei tarvinnut poistua kertaakaan hapelle, ei heikottanut fyysisesti tai henkisesti. Toisaalta, eipä noissa saavutuksissa mitään tuulettamisen arvoista ole. Kalman tuoksu tuntui vielä tänäänkin nenässä - tai sitten vain kuvittelen sen tuntuvan. Pysäyttävä ja ristiriitaisia tunteita aiheuttanut kokemus. Ja niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, olen tyytyväinen että osallistuin elämäni ensimmäiseen obduktioon.

sunnuntai, 7. lokakuu 2007

AFY

Keskiviikkona olisi sitten ensimmäinen todellinen koitos - nimittäin anatomian ja fysiologian tentti. Koko viikonloppu on iloisesti mennyt lukiessa tenttialuetta, opetellessa solutasoa, hengitystä, verenkiertoa ja luustoa. Siinä sivussa sitten on tullut opeteltua ulkoa luut, lihakset ja verisuonet - sekä latinaksi että suomeksi. Jälkimmäiset on vieläkin hieman hakusessa, mutta kokonaisuus alkaa mukavasti hahmottua.

Koko anatomia ja fysiologian kurssi on ollut todellista tykitystä alusta loppuun. Tietoa on isketty pesäpallomailalla päähän ja kaadettu sisään nenästä ja korvasta. Nyt on sellainen fiilis, että hieman rauhallisemmalla tahdilla asioista olisi voinut ehkä saada hieman enemmän irti - kirottu olkoon periodiopetus. Toisaalta se, mikä ei tapa, ainoastaan vahvistaa ja ehkäpä nämä kaikki nyt opitut asiat ovat vielä vuosienkin päästä elävästi mielessä. Ainakin epikriisien lukemisen luulisi luonnistuvan.

Huominen on sitten jännittävä päivä. Saimme buukattua käynnin ruumiinavaukseen. Mitä lähemmäs H-hetki tulee, sitä vähemmän osaan odottaa tapahtumalta mitään. Ruumiinavauksen lisäksi ennaltatiedossaolevia huippuhetkiä on katetroinnin opettelu. Kyllä, niiden käden taitojen ja aitojen toimenpiteiden oppiminen on edelleen se tärkeä juttu minulle. Ja edelleen harmittaa lääkematematiikka.

Mitäpä tästä kaikesta voisi oikeastaan päätellä? Siis muuta kuin, että ihmisen elämässä ilot ja surut, murheet ja onnen hetket ovat varsin vakiomallisia. Ja kuten eräs tärkeä ihminen aikoinaan asian muotoili: elämä on ihmisen hektisintä aikaa.

sunnuntai, 30. syyskuu 2007

Tenttirupeama

Nyt varmaankin pitäisi olla joko innostunut, huolestunut ja stressaantunut yhtä aikaa. Olen vain hieman väsynyt. Perjantaina oli ensimmäinen tentti, patologia, joka oli enemmän tai vähemmän läpihuutojuttu. Mitä toisaalta voi muuta odottaakaan, kun luentoja oli 7 tuntia, muistiinpanot valmiiksi annetut ja kirjaakaan ei opettajan sanojen mukaan välttämättä tarvinnut kaivaa mistään luettavaksi. No ei totisesti tarvinnut - kaikki kysymykset tulivat suoraan niistä prujuista: piti tehdä yksi luettelo, kertoa vierasperäisellä sanalla muutama käsite (kuten niveltähystys, kuolio jne).

Tulevina viikkoina sitten tentitkin muuttuvat haasteellisimmaksi. Ensi viikolla matematiikan tentti (ei onneksi vielä lääkelaskuja, vaan ihan perusmatematiikkaa) ja parin viikon päästä anatomian ja fysiologian tentti. Tuosta jälkimmäisestä on meikäläisellä vahva haju ja luottavainen mieli, kiitos opettajan. Lukematta ei kuitenkaan uskalla paikalle mennä ja toistaalta tuosta kurssista olisi kiva repiä ihan kunnon arvosanakin.

Viikonloppu on mennyt lukiessa hoitotyötä, anatomiaa ja fysiologiaa, mikrobiologian moodle-tehtäviä, kirjoittaessa hopsia (joka ei ole valmis, mutta on myöhässä) ja silmäillessä hoitotyön ryhmätehtävää (jota en ole vielä aloittanut, mutta palautuspäiväkään ei onneksi vielä paina). Kahvia menee siinä sivussa yhden vatsahaavan verran.

Onneksi huomenna elämä taas normalisoituu, näkee ihmisiä ja pääsee penkille istumaan.

tiistai, 25. syyskuu 2007

Vanhusten hoitotyö

Pysähdyinpä miettimään vanhusten hoitotyön yhtä osa-aluetta - sitä missä vanhukset itseasiassa aikaansa viettävät ja elämäänsä elävät. Nykyisin vallalla oleva hoitosuunta on, että vanhuksien kotona asumista tuetaan viimeiseen asti. Ajatus on kaunis, sillä nykyiset kotipalvelun ja kotisairaanhoidon organisointitavat ovat tavattomat tehokkaita ja käsittääkseni ovat myös kustannustehokas tapa hoitaa ikääntyvää väestöä. Säästöjä syntyy aivan erityisesti, kun kalliita laitoshoidon vuodepaikkoja ei välttämättä tarvitse täyttää potilailla, joiden toimintakyky edellyttäisi muuta kuin vuodeosastolla makaamista.

Siitä huolimatta: tutkimusten mukaan monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä, joka vaikuttaa heidän psyykkiseen hyvinvointiinsa. Seurauksena on masennusta, lisääntyvää päihteiden käyttöä ja kuihtuneita ihmissuhteita. Olisiko sittenkin parempi ohjata rajoittuneesti toimintakykyiset vanhukset palveluasumisen piiriin - sosiaaliset suhteet elpyisivät, yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet kaikkoisivat. Vai kuinka?

Se mikä tuntuu monesti unohtuvan on, että myös vanhukset ovat ihmisiä ja heillä säilyy kutakuinkin samankaltaiset tarpeet ja toiveet kuin meillä työikäisillä. Toki ne muuttavat muotoaan vuosien saatossa - en minäkään preferoi samoja asioita elämässäni kuin silloin joskus 1990-luvun alussa nuorena kollina. Erona vain on, että me voimme päättää aivan itsenäisesti mihin suuntaan elämäämme viemme - pilaammeko sen esimerkiksi viinalla ja huumeilla, vai pyrimmekö elämään sosiaalisesti, psyykkisesti ja fyysisesti niin täysipainoista ja tervettä elämää kuin ikinä kykenemme.

Kuka aidosti kysyy vanhukselta millaisen vanhuuden hän itse haluaa elää? Kiinnostaako ketään millaista vanhuutta ikääntyvä ihminen haluaa elää? Vai hoidetaanko tässä yhteiskunnassa ikääntyvät ihmiset kulloisenkin paradigman perusteella: nykyisin siis talouden ja tehokkuuden ehdoilla. Ja kun rahalla saa ja hevosella pääsee, niin johtaako tämä kaikki siihen, että ne vanhukset joilla aidosti on varaa maksaa erilaisista palveluista, saavat myös parempaa hoivaa ja hoitoa, kun taas varattomien on tyydyttävä terveyskeskuksen vuodeosastoon toimintakyvystä riippumatta.

Itse haluaisin elää vanhuuteni niin pitkään kuin mahdollista kotona. Ei minua ole tehty päiväsalien jumppahetkiä tai runopiirejä varten. Olen todennäköisesti se, joka ruokailun jälkeen lampsii omaan huoneeseensa, sulkee oven ja ottaa kirjan esille. Ehkä tämä(kin) näkemys tulevaisuudesta joskus muuttuu, niin kuin monet muutkin asiat ovat vuosien varrella muuttuneet. Voi olla, että haluan kuukauden päästä viettää viimeiset vuoteni palveluasunnossa. Jos minä voin tällaisia valintoja tehdä ja niitä muuttaa juuri tässä hetkessä, niin onko minulla siihen mahdollisuus 40 vuoden kuluttua? Vähitellen alan ymmärtämään mikä siinä vanhenemisessa on pelottavaa. Se ei ole kuolema, vaan kohtelu.

Viikolla 43 alkaa kolmen viikon vanhusten hoitotyön harjoittelujakso. Löydän itseni tuolloin keskivaikean ja vaikean dementian hoitokodista. Takuuvarmasti ainakin yksi ihminen ja askeleen verran viisaampi noiden viikkojen jälkeen. Toivottavasti myös empaattisempi.