Eilen oli ensimmäiset hoitotyön laboraatiot. Älkää nyt hyvät siskot ja veljet naurako, mutta elämää suurempi kokemus oli simuloidusti autenttisessa tilanteessa oppia jotain hoitotyöstä käytännössä.

Aloitimme toki varovaisesti. Osaan nykyään pukea käteeni steriilit hanskat (jonka jälkeen kädet haisevat koko illan kondomille), käyttää oikeaoppisesti käsidesiä (jonka jälkeen kädet haisevat koko illan pirtulle), pestä potilaan pesulapulla ja vaihtaa lakanat potilaan maatessa sängyllä. Puhumattakaan siitä, että osaan vaihtaa potilaalle vaipan ja tunnen välineet joilla potilaan hygieniasta huolehditaan. Niin kovin pieniä askeleita ihmiskunnalle, mutta suuria askeleita ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijalle.

Uuden oppiminen on kuitenkin uuvuttavaa, kun joutuu kuitenkin kaiken ohessa käymään töissä. Olen elvyttänyt käyttöön päiväunet ja myöhäiset heräämiset viikonlopun aamuina. Huomaan kuitenkin, että pitkästä aikaa ei vituta nousta aamulla sängystä, vaan jopa eilen säntäsin - no kaikki on suhteellista - innoissani aamun matematiikan tunnille. Olen siis muuttunut entistä oudommaksi.

Puhuin juuri puhelimessa ihmisen kanssa, joka ymmärtää mitä olen tekemässä. Sellaisen ihmisen kanssa on hyvä päivittää omia käsityksiään ammatista johon olen itseäni kouluttamassa ja saada vähän perspektiiviä omaan kohkaamiseen. Onneksi olemme molemmat sitä mieltä, että vanhusten hoitotyö on tällä alalla harvinaisen aliarvostettu. Olen ryhtynyt - jo nyt - pelkäämään, että nykyisessä opinahjossani ei järjestetä alan suuntaavia opintoja väen vähyyden vuoksi. Ei minua kiinnosta perioperatiivinen. Ei kiinnosta ihan oikeasti.

Päivän positiivi: Osaan toimia aseptisesti ja tiedän mitä se on. Lisäksi olen mukavasti juovuksissa ja sydämen osien lattaritermit alkavat olla tosissaan hallussa.

Päivän negatiivi: En keksi mitään.