Tänään oli ehkä tähänastisen opiskeluelämän kohokohta - nimittäin injektiolaboraatiot. Kun aikaisemmin olimme harjoitelleet nakkelin vetämistä ruiskuun ja pistämistä s.c. ja i.m. -tekniikalla tyynyyn, niin tänään sitten kokeiltiin pistämistä ihan oikeisiin ihmisiin - toisiimme. Oma tavoitteeni toteutui täysin, olin demokappaleena kun opettajamme näytti kahdesti s.c. injektiot (käsivarteen ja vatsaan) sekä i.m. injektion (olkavarren lihakseen). Parini tyrkkäsi nakkelin pakaraan i.m:sti ja jenkkakahvoihin s.c:sti. Kun itse pistin olkavarteen molemmilla tavoilla, niin vastoin kaikkia ennakko-oletuksia parini ei ulvonut tuskasta ja kivusta, vaan totesi tyynesti, että ei sattunut yhtään.

Tekniikan kun hallitsee, niin pistäminen ei tunnu missään. Vähän nipistää ja tuntee kun aine siirtyy lihakseen. Helpompaa on itseasiassa pistää ihmistä kuin harjoittelutyynyä. Tyynyn pinta tuntuu huomattavasti kovemmalta kuin iho, ja tyynyyn pistettäessä tulee käytettyä huomattavasti enemmän voimaa kuin ihmiseen pistettäessä. Injektiot on kivoja.

On jännä huomata kuinka nopeasti viiteryhmät muuttuvat toiseksi ja kuinka pian sitä oppii luovimaan uusissa paikoissa. Koulun tilat, käytävät ja ruokala ovat nykyisin kuin toinen koti. Sitä vain kävelee käytäviä pitkin kuin olisi ollut paikalla jo useita vuosia - tuntee ikäänkuin kuuluvansa kalustoon. Hoksasin tämän eilen illalla, kun palauttelin mieliin tämänpäivän ohjelmaa. Tajusin myös, että varsin nopeasti kaikki nykyinen on ohi - mehän valmistumme (jos valmistumme) reilun kolmen vuoden kuluttua. Ja ihan oikeasti: vuodet vierivät nopeasti, paljon nopeammin kuin vuorokauden tunnit.

Kaikkivoipaisuuden tunteessani en malta odottaa pääsyä kentälle. Ensimmäiset harjoittelut ovat kohta edessä ja taas pääsee oppimaan uusia asioita. Herkuttelen nyt ainakin tämän illan onnistuneilla laboraatioilla ja huomenna aamulla muistutan itseäni siitä, että en oikeasti osaa vielä yhtään mitään. Jälkimmäinen on helppoa, sillä huomenna taas lääkelasketaan ja yritetään pystä anatomian ja fysiologian junassa mukana.

Kaikesta huolimatta vielä nykyisiä työkavereita on kovasti ikävä. Välillä tuntuu siltä, että on ainakin osittain pudonnut jutuista ja tarinoista ulos, vaikka sitä yrittää flow:ssa mukana pysyä. Elämä on.