Ruumiinavauksen, eli obduktion, seuraaminen oli samanaikaisesti hieman järkyttävä, mutta myös kiehtova kokemus. Kuollut ihminen, vaikka hänen rintakehänsä on avattu ja ruumis makaa kylmällä teräspöydällä, ei ole pelottava ilmestys. Päinvastoin, salissa on koko ajan hieman epätodellinen olo, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki pienetkin jalkojen liikautukset kaikuisivat seinistä kymmenkertaisina takaisin.

Ihmisen anatomia tuli varsin konkreettisesti tutuksi. Sydän, maksa, keuhkot, munuaiset käytiin kaikki tarkoin läpi. Vieläkään en ole täysin varma siitä, että olenko tyytyväinen itseeni, kun pystyin suhtautumaan elinten tutkimiseen kliinisellä mielenkiinnolla. Kun esimerkiksi maksa irrotetaan ruumiista ja siirretään erilliselle tutkimuspöydälle, se muuttui tutkimuskohteeksi. Ainakin minä unohdin täysin, että kyseessä on elämää joskus ylläpitänyt elin kun patologi kertoi ja näytti maksassa tapahtuneita muutoksia.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on, että kunnioitukseni ihmistä ja elämää kohtaan on kasvanut vähintään toiseen potenssiin. Nyt tiedän - kun olen nähnyt - että kaikki elämisen merkit tallentuvat kehoomme, sekä sen ulkopuolelle, että sisäpuolelle.

Selvisin siis tapahtumasta suorin jaloin. Ei tarvinnut poistua kertaakaan hapelle, ei heikottanut fyysisesti tai henkisesti. Toisaalta, eipä noissa saavutuksissa mitään tuulettamisen arvoista ole. Kalman tuoksu tuntui vielä tänäänkin nenässä - tai sitten vain kuvittelen sen tuntuvan. Pysäyttävä ja ristiriitaisia tunteita aiheuttanut kokemus. Ja niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, olen tyytyväinen että osallistuin elämäni ensimmäiseen obduktioon.