Suurin osa meistä kuvittelee, että ihmiset on tehty erilaisista pienhiukkasista, joilla on lukion kemian tunneilta tuttuja ei-niin-äidinkielisperäisiä nimityksiä. Väärin. Jokainen meistä on valmistettu unelmista, joista suurin osa valitettavasti jää toteutumatta, mutta onneksi osa niistä on mahdollista toteuttaa.

Tänä keväänä on omalta kohdaltani realisoitunut yksi sellainen: monen vuoden pohdinnan jälkeen osallistuin yhteisvalinnan arpajaisiin ja hain ammattikorkeakouluun hoitotyön koulutusohjelmaan. Tavoitteena on siis valmistua jollain aikavälillä sairaanhoitajaksi. Tavoitteena on sijoittua työelämään joko lasten tai vanhusten hoitotyöhön suuntautuneena.

Mitä sitten? Ei mitenkään poikkeuksellista - ainakaan jos tarkastelee yhteisvalinnan hakijatilastoja. Kautta armaan tasavaltamme sosiaali- ja terveysala näyttää edelleen kiinnostavan nuoria. Enemmän kuin insinöörikoulutus, johon epätoivoisesti haetaan täydennyshaulla porukkaa. Tulkaa nyt edes joku meille opiskelemaan?

Saatte itse päättää onko seuraava jotenkin poikkeuksellista. Olen 34-vuotias mies. Valmistunut Turun yliopistosta vuonna 1998 pääaineena uskontotiede. Vuodesta 1999 lähtien yliopistolaitoksen palveluksessa ja vuodesta 2000 lukien vakituisessa valtion virassa. Työ on siistiä ja se tapahtuu sisällä noudattaen virastotyöaikaa. Viikonloput ovat vapaita.

Kaikesta huolimatta tuo yllämainittu henkilö siis haki ja pääsi opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ja toistaiseksi on vielä tyytyväinen päätökseensä - helppoa olla, kun koulu ei ole vielä alkanut.

Muistan, kun kerroin ensimmäisen kerran asiasta toiselle ihmiselle, niin vastaanotto oli lämmin ja kannustava. Päätöstäni ei kyseenalaistettu millään tavoin - päinvastoin siihen jopa työntämällä kannustettiin. Ja koska tuon ihmisen mielipiteet asiasta kuin asiasta ovat muutoinkin merkittäviä, niin omat epäilyksen taakkani karisivat sillä samalla iskulla.

Koska olen aina ollut omien päätösteni suhteen vikuroiva skeptikko, niin luonnollisesti testasin ajatuksen myös sellaisilla ihmisillä joiden kuvittelin suhtautuvan enemmän skeptisesti valintaani kuin ensimmäisen uhrini. Luonnollisesti testasin ajatuksen ihmisellä, jonka tiesin ehdottomasti pitävän valintaani maailmasta idioottisimpana.

Näin jälkeenpäin voin rehellisesti kiittää jokaista kannustajaa ja sitä yhtä tyrmääjää - te teitte jokainen sen, minkä teiltä odotin. Ja oma, ennalta tehty, päätökseni sai sen tärkeän vahvistuksen.

Miksi hoitotyö? Omaan piinallisen ominaisuuden olla säännöllisin väliajoin suorastaan pateettisen maailmaasyleilevä. Syynä päätökseeni on yksinkertaisesti se, että jonkunhan on pidettävä huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse kykene itsestään huolehtimaan. Riittävän kauan kun tätä asiaa pohtii mielessään, niin huomaa pohtivansa myös sitä, että miksi tämä huolehtija en voisi olla minä. Siis siinä missä joku muukin.

Tänä keväänä olen pitkästä aikaa ollut ylpeä itsestäni. Olen edelleen se sama naivi opiskelijapoika, joka kuvitteli voivansa tehdä elämällään jotain merkittävää.Se on varsin mukava tunne.

Tämän blogin tarkoituksena on dokumentoida sekä itselleni että muille tätä siirtymää paperiviiltojen pelottavasta maailmasta hoitotyön itsetuntoa palkitsevaan elämään. Tästä joko tulee jotain tai ei tule - aivan kuten kaikista asioista johon ihminen ryhtyy. Alkupäivinä varmasti tulee kirjoitettua paljon ja usein - loppua kohden tahti hiipuu, teksti lyhenee muuttuen samalla sellaiseksi jossa on sisältöä.

Sen tiedän, että koulu alkaa 27.8 ja paljon on vielä tehtävää. Ja pakko myöntää, että jännittää myös jonkinverran. Oikeastaan aika paljon.